;

:

.

Kestikartano oli Kalevalaiset Naiset ry:n Helsinkiin perustama kalevalaishenkinen ravintola, hirsitupa keskellä modernia kaupunkia. Pitopöydästään tunnettu ravintola toimi Keskuskatu 7:ssä 1946‒1967.

MIKÄ KESTIKARTANO?

Kestikartano oli Kalevalaiset Naiset ry:n Helsinkiin Keskuskatu 7:ään perustama ravintola. Ravintola oli toiminnassa vuodesta 1946 vuoteen 1967 saakka, jolloin rakennus purettiin. Muutamaa vuotta myöhemmin avattiin uusi Kestikartano Mannerheimintie 6:een. Tämä ravintola oli toiminnassa vuosina 1971–1975. Tässä kerrotaan ensimmäisestä Keskuskatu 7:ssä sijainneesta Kestikartanosta.

KESTIKARTANO SYNTYY

Ajatus ”Kalevalaisen kahvilan” perustamisesta virisi Kalevalaisten Naisten puheenjohtajan Elsa Heporaudan ja Kalevala Korun toimitusjohtajan Aino-Mari Mecklinin keskusteluissa. Idea esiteltiin Kalevalaisten Naisten yhdistykselle jo vuonna 1941. Kahvilatoiminnan tavoitteena oli tarjota kokoontumispaikka etenkin naisille, levittää kalevalaista kulttuuria ja suomalaista kansallishenkeä sekä esitellä maamme kulttuuria ulkomaalaisille turisteille. Sota hidasti kahvilan perustamista. Tositoimiin päästiin vihdoin kesäkuussa 1945. Sopiva tila löytyi hyvältä liikepaikalta Ateneumin takaa entisestä vpk:n talosta. Siitä vuokrattiin Helsingin Osakepankin omistama ravintolahuoneisto. Tiloissa toimi aikaisemmin ravintola Musta Karhu, jonka irtaimiston ostaminen helpotti merkittävästi ravintolatoiminnan käynnistämistä sodan jälkeisenä tavarapulan aikana. Arkkitehti Aarne Ervi oli palkattu tilojen suunnittelijaksi ja taiteilija Germund Paaer sisustuskysymysten ratkaisijaksi. Vuokrattu tila oli huomattavan suuri kahvilaksi, 1100 m2. Ervin sekä Mecklinin kunnianhimoiset visiot tempasivat Kalevalaiset Naiset nopeasti mukaansa. Idea kahvilasta kasvoi suureksi ravintolaksi!

Kestikartanon sisustuksesta muodostui yhdistelmä itäkarjalaista arkkitehtuuria, renessanssia, barokkia ja aikakauden modernia muotoilua.

”SIINÄ KYSYTTIIN MONTA KERTAA SEKÄ SISUA, ETTÄ KESTÄVYYTTÄ”

Sodan jälkeisenä pula-aikana uuden ravintolan perustaminen oli uhkarohkea yritys. Aino-Mari Mecklinin liikkeenhoidon osaaminen oli yhdistykselle kullan arvoista. Kestikartanoa alettiin rakentaa kesällä 1946. Ammattitaitoisen työvoiman saaminen osoittautui vaikeaksi. Työnjohtaja ja työmiehet vaihtuivat monta kertaa.

Arkkitehti Aarne Ervin vision toteuttaminen edellytti laadukkaan puutavaran hankkimista. Ervi halusi käyttää sisustuksessa punahonkaa, koska se oli hänen mielestään tavallista mäntyä kestävämpää ja kauniimpaa. Puutavaran oli oltava pitkää, koska etenkin Pohjolan sali oli suuri. Hankinnoissa onnistuttiin ”ajoissa tehtyjen tilausten ja hoitokunnan erinomaisen hyvien suhteiden” avulla.

Myös verhojen, huonekalujen päällisten ja pöytäliinojen kutomiseen tarvittavien pellavalankojen saaminen tuotti vaikeuksia. Sisustuksen valmistaminen jouduttiin jakamaan useammalle yritykselle, koska kellään ei ollut resursseja tehdä esim. kaikkia huonekaluja. Keittiön varustamiseen ei saatu yhtäkään yritystä, joten työhön palkattiin Kalevala Korun työnjohtaja, joka pystytti puutyöverstaan ravintolan tiloihin.

Kestikartanon sisustuksesta muodostui yhdistelmä itäkarjalaista arkkitehtuuria, renessanssia, barokkia ja aikakauden modernia muotoilua. Kalevalainen henki näkyi materiaaleissa, koristeissa ja väreissä. Seinissä käytettiin punahonkaa, kalusteet olivat mäntyä, ala- ja yläaulan lattia oli suomalaista kiveä, tekstiileiden väreiksi valittiin mm. voimakasta punaista ja sinistä. Kestikartanon sisätilat edustivat aikansa huippudesignia. Niitä suunnittelivat ja valmistivat aikansa parhaat tekijät. Astiastot olivat Arabian valmistamia, ja valaisimet suunnitteli Paavo Tynell. Kalustuksesta vastasi Maija Taimi. Verhot ja punostapetit suunnitteli Greta Skogster-Lehtinen. Lisäksi ravintolaan hankittiin Pohjolan emäntää Louhea esittävä Emil Halosen pronssiveistos.

Ravintolan valmistuttua pula-aika vaikutti sen alkuvuosien toimintaan. Ruokatarvikkeita oli vaikea saada. Esimerkiksi Huhtamäki Oy:ltä ei saatu tilattua alkoholittomia omenaviinejä, koska Huhtamäki ei saanut vahvistusta hinnoille Kansanhuoltoministeriöstä. ”Siinä kysyttiin monta kertaa sekä sisua että kestävyyttä, kun ajat olivat sellaiset, että esim. tavallinen vehnäpulla ja sipulipihvi olivat kerran pari kuussa nautittuja herkkuja – oikeasta hyvästä kahvista puhumattakaan.”

Suomalaisia perinteitä vaaliva ruoka oli Kestikartanossa ykkösasia ja siihen panostettiin

ALKUVUOSIEN TOIMINTAA

Ravintolalle tarvittiin nimi. Kalevala-kahvila tai Kalevala-ravintola koettiin epäsopivaksi. Nimiehdotuksia olivat mm. Saranlinna, Sariola, Uvantola, Lokkalinna, Kestikellari, Käsi kätehen, Kirjokansi, Kalevanpirtti, Pohjan akka, Pohjan pidot. Kirjailija Maila Talvio ehdotti lisäksi Kontio, Kalevan kontio, Pohjan karhu, Kalevan Karhu. Eniten kannatusta sai  Kestikartano.

Ravintolan liikemerkkiehdotuksia pyydettiin Paaerilta sekä Erviltä. Liikemerkiksi valittiin Ervin haarikka, jonka ympärillä on siteenä Kalevalan laulajain kädet. Ravintolan liikemerkkiä käytettiin esimerkiksi astioiden koristelussa.

Kestikartano avattiin Kalevalan päivänä vuonna 1946. Vaikka rakentamisvaikeudet oli selätetty, ravintolan ohdakkeinen tie jatkui. Kestikartano tuotti tappiota 1950-luvun alkupuolelle saakka huolimatta siitä, että se alkoi saavuttaa suosiota juhla- ja tapahtumapaikkana. Suomalaisilla ravintoloilla ei ollut helppoa sotien jälkeen. Vuonna 1941 sodan alussa perustettu Kansanhuoltoministeriö alkoi määrätä ravintoloiden ruoka-annosten hinnat ja koostumuksen. Säännöstely jatkui sotavuosien jälkeen ja suurin osa siitä loppui 1948. Nopean inflaation vuoksi säännöstelyyn kuitenkin palattiin jälleen vuonna 1951. Huhtikuussa voimaan tullut hintojen säännöstely tarkoitti, että annosten hintoja ei saanut korottaa, vaikka raaka-aineiden hinnat olivat nousseet. Monet ravintolat kamppailivat vuosia kannattavuusongelmien kanssa. Vaikka alkoholin myynnillä oli merkittävä osuus monen ravintolan tuloissa, Kestikartano pitäytyi raittiusravintolana koko toimintansa ajan. Suomalaisia perinteitä vaaliva ruoka oli Kestikartanossa ykkösasia ja siihen panostettiin. Monet yritykset alkoivat suosia Kestikartanoa lounaspaikkana ja tekivät sopimuksen vakituisesta henkilöstölounaasta.

OLYMPIAVUOSI 1952 KÄÄNSI KESTIKARTANON SUUNNAN

”Olympiavuosi 1952 oli suurten toiveiden ja suurten ponnistelujen vuosi myöskin ravintolaliikkeiden alalla. Sekä palkat että monien tarveaineiden hinnat nousivat vuoden ensimmäisen puoliskon aikana ja hyvää henkilökuntaa oli vaikeata saada. Kestikartanon hallitus ja henkilökunta aloittivat kuitenkin työnsä toiveikkain mielin, parastaan yrittäen, jotta tämäkin ravintola kykenisi kunnialla suoriutumaan olympialaisista”, todettiin Kestikartanon vuoden 1952 vuosikertomuksessa.

Toisin kuin monet muut ravintolat Kestikartano oli menestys olympiakesänä. Kestikartanossa tehtiin olympialaisia varten pieniä kunnostustöitä. Mm. huonekalujen verhoilut pestiin, rikkinäiset tuolit korjattiin, Kalevan pirtin lattia ja useimmat ikkunalaudat maalattiin. Kestikartanon suurin olympiasatsaus oli ulkoravintola, joka avattiin Ateneumin viereiseen puistikkoon kesäkuussa. Se saavutti heti suuren suosion.

Kestikartanon toiminta vilkastui kesäkuun puolivälissä, kun ulkomaisia turisteja alkoi saapua Helsinkiin. Matkatoimistot toivat ryhmiä ruokailemaan Kestikartanoon, esimerkiksi ryhmän amerikkalaisia sanomalehtinaisia ja saksalaisen naisvoimistelujoukkueen. Vaihtokoululaisia muista maista kävi syömässä suomalaisten koululaisten seurassa joka päivä. Iltaisin soitettiin musiikkia puu-uruilla tai kanteleella. Muihin ravintoloihin verrattuna Kestikartanon olympiakesän valttikortti oli helposti markkinoitava selkeä ja muista erottuva suomalainen tyyli, joka näkyi niin sisustuksessa, ohjelmassa kuin ruokalistoissa.

Olympialaisten jälkeen Kestikartanon toiminta parani vuosi vuodelta. Tilaisuuksia järjestettiin paljon, ruoka myi ja ravintolan maine levisi myös ulkomaille. Taloudellisesti parasta aikaansa Kestikartano eli 1950-luvun lopulta sulkemiseensa syksyyn 1967 saakka.

JÄÄHYVÄISET KESKIKARTANOLLE

Kestikartanon tarina olisi parhaimmillaan voinut jatkua tähän päivään, mutta ainutlaatuisen ravintolan kohtaloksi koitui sijainti liiketaloudellisesti loistavalla paikalla. 1930 luvulla valmistuneen talon omistanut Helsingin Osakepankki halusi rakennuksen tilalle uuden, suuremman ja modernimman liiketalon. Kalevalaiset Naiset saivat 12.9.1967 Osakepankilta lopullisen tiedon talon purkamisesta ja ravintolatoiminta jouduttiin lopettamaan. Pankin mukaan hirsisisustuksen säilyttäminen ei ollut mahdollista uudessa liikerakennuksessa. Kestikartanon viimeinen aukiolopäivä oli 15.10. Tuona päivänä jäähyväiset ravintolalle jätti 800 ruokailijaa. Samana iltana pidettiin myös viimeiset häät. Kestikartanon hirret numeroitiin ja siirrettiin varastoon. Ulkoravintolan rakenteet, astiat ja muuta ravintolan irtaimistoa myytiin huutokaupalla. Alkuperäinen kalusto, huonekalut ja valaisimet, säilytettiin.

Mi historiaan kuuluvaa ja vanhanaikaista koetahan Helsingistä tyynen lakaista

Protestilaulu kestikartanon purkamisen johdosta

Akat kaikki karsinoista ulos ajetaan
Heporaudan kuvan voivat viedä mukanaan.
Lie pirtin takka huvilahan grilliks sopiva,
kun saunalenkin käristys on muotiasia.
Se on laulu Kestikartanosta, joka kaadetaan
ja siksi tämä protesti ja laulu lauletaan.

Mi historiaan kuuluvaa ja vanhanaikaista
koetahan Helsingistä tyynen lakaista.
Nääs Kestikartanosta, jos vieras kuulisi
”niin Kalevalan kotimaaksi” Suomen luulisi.
Se on laulu Kestikartanosta, joka kaadetaan
ja siksi tämä protesti ja laulu lauletaan.